Täyttä elämää Dystonian ja tarkkaavaisuushäiriön kanssa

Tänä keväänä aloitin jotain ihan uutta, nimittäin Kasvatus- ja ohjausalan ammattitutkinnon monimuoto-opinnot. Nyt niitä on jo muutama viikko takana. Välillä koululla lähiopetusta ja välillä tehtäviä netissä. Tällä viikolla aloitin myös Teo-jakson (Teo=työelämä osaaminen) työpaikalla. 

Yksi parhaita tehtäviä elämässäni on ehdottomasti tätinä oleminen. Tätitettävien kanssa ollessa ei pahemmin sairaudet haittaa. Minullakin on sisarusten lapsia 6. Tänäänkin mietiskelin yhdelle heistä lahjaa, siskoni pienimmälle. Tämä mahtava tätin ihana täyttää pian 4 (kuva alla). Muistan yhdestä isommista tätitettävistä (hän oli silloin alle kouluikäinen) erään muiston. Hän kysyi, että askarrellaanko. Kun suostuin, hän neuvoi, että liimataan tarroja tähän. Ja sitten hän sanoi, että jos sie pysty, niin kyllä mie autan. Niin, ymmärtääkseni mun vapisevat kädet ei oo ongelma mun siskon lapsille. Tätiä ootetaan kovasti aina kylään. Tätin pitää illalla laulaa tai lukea tarinoita, tätin kaa pelataan, tätille höpötellään kaikenlaisia juttuja ja paljon paljon muuta.

 Tässä yks esimerkki (ensimmäinen live) pyhäkoulusta, jossa oon opettamassa (kannattaa kelata kohtaan 29 minuuttia). Oon kyl useemminki ollu opettamassa, vaikka en ihan oo kokenu sitä omakseni. Pyhäkoulu on tuttu jo siltä ajalta, kun olin lapsi, ensin olin pyhäkoululaisena ja sitten avustajana. Muistan aikas hyvin, erilaiset Raamatun kertomukset (joita samaan aikaan käytiin myös koulussa). Myös lastenlaulut ovat tuttuja siltä ajalta. Askartelu ei ehkä oo ollu mun juttu, varsinkaan sen jälkeen ku oikea käsi alkoi vapista, mutta arvaan, että oon ainakin yrittänyt olla mukana. Tänä keväänä varmasti saan opettaa useamman kerran (Jumalamme tiet tosiaan ovat tuntemattomat!). Lastenlaulujaki vois taas ottaa myös pyhäkouluun (Mix-illoissa kyllä on laulettu, mutta laulattajana on yleensä joku muu ku mie). 

Että voi kokea iloa, on joskus koettava myös surua. Tää tapahtuma tapahtui elokuun 14.päivä vuonna 2010. Mie olin nuorten leirillä ohjaajana, kun äitini soitti. Hän kertoi, että aamulla oli ollut kolari, jossa molemmat veljeni olivat menehtyneet. Siihen päättyi mun leiri. Sumussa kuljin varmasti seuraavat päivät. Seuraavana päivänä kävin tunnistamassa veljeni tajutakseni, että niin todella oli tapahtunut. Itkin, koska meistä neljästä oli jäljellä enää kaksi. Kävimme molempien veljieni työpaikoilla, tyhjensimme toisen asunnon, ilmoitimme kuolemasta facebookiin (molempien sivuille tuli teksti In memoriam). Hautajaiset pidettiin. Paikalla oli paljon poikien ystäviä. Eniten apua on ollut mm. ajatuksesta, että jokaisen meidän elämä on suunniteltu just sen mittaiseksi ku se on. Eli Jumala tietää koska lähdemme täältä.  

Kuntavaalit taas lähestyvät. Ja on taas aika asettua ehdolle. Mieki oon taas mukana. Onhan Lieksassaki muita pitkäaikaissairaita, myös samoja sairauksia kantavia ku mie. Haluanki senki takia ehdokkaana, että joku ois tuomassa esiin mm. Dystoonikoille tärkeitä asioita. Ja sitä, ettei esim. vapinan tarvitse olla este esillä olemiselle. Myös lapset ovat lähellä sydäntäni ja haluankin olla lapsiperheiden asialla. Ja jos Koronasta voi jotain iloa hakea, niin se, että kaikki Kuntavaalikoulutukset on netin kautta.  

Tässäpä ois ensimmäinen nettiversio mun tarinasta. Mutta toivottavasti saan vielä monta kertaa kertoa sen netissä tai kenties livenäki. Ootan vielä tietoa, pääsenkö kokemusasiantuntijakoulutukseen. Ehkä jännittäs puhuminenki vähemmän. Mutt tykkään kuitenki kovasti sekä esillä olemisestä että puhumisesta. Ei ehkä uskois, ku aattelee, että esim. yläasteella tuskin esitelmien pitäminen tuskin oli kovin helppoa. Monesti koin, että monet toivoi mun häipyvän edestä. Mulla ei seiskalla ja kasilla ollu omalla luokalla ollu kavereita. Monesti opea ootellessa käytävässä, jos istuin jonkun viereen, tää henkilö siirtyi kauemmas. Ja muistan myös, että liikuntatunnilla open ehdottaessa mua jonkun pariksi, tää henkilö sanoi ettei hän ainakaa ton kaa oo, vaan on mieluummin yksin.